Eerikin erätulilla

Suomesta lähti 12 metsäpeuraa Venäjälle, kun Korkeasaaren, Ähtärin ja Ranuan eläintarhoissa kasvaneita peuroja siirrettiin tässä kuussa Moskovan lähellä sijaitsevaan lisäännyttämiskeskukseen. Mikäli tarhakasvatus onnistuu hyvin, voidaan peuroja istuttaa myöhemmin takaisin luontoon.

Suomalaisten peurojen siirto tehdään varotoimenpiteenä, koska Venäjän oma peurakanta on vähentynyt uhkaavasti viime vuosina lähinnä salametsästyksen vuoksi. Venäjän Karjalassa kannan arvellaan olevan vielä jokseenkin vakaa mutta Komissa ja Arkangelissa kanta on vähenevä.

Risto Sulkava Suomen luonnonsuojeluliitosta on väittänyt jopa eläimen tulevaisuuden olevan yksinomaan Suomen varassa. Sulkavan mukaan Venäjältä ei tule enää rajan yli täydennystä Suomeen kun sikäläistä kantaa ollaan hävittämässä hyvää vauhtia sukupuuttoon.

Myös Pohjois-Karjalassa sinnitteli aikaisemmin Ruunaan osakannaksi kutsuttu muutaman kymmenen metsäpeuran tokka. Metsästäjäin Keskusjärjestön erikoissuunnittelija Marko Svensbergin Metsästäjä-lehden numerossa 2/2008 kirjoittaman artikkelin mukaan peuroja ei ole havaittu vuoden 2005 jälkeen.

Maaliskuussa 2008 Ruunaan luonnonsuojelualueella hiihtäessäni kohtasin kuitenkin metsäpeurojen jälkiä. Peurojen tekemiä syöntijälkiä eli kiekeröitä useammin näin silti susien ja ahmojen jälkiä. Löysipä toverini ahman kuusen alle piilottaman peuran ruhonkin Ruunaanjärven itäpuolelta.

Sittemmin Ruunaan luonnonsuojelualueen metsäpeuroista ei ole tehty enää havaintoja. Ruunaan osakanta ei saa ilmeisesti enää täydennystä itärajankaan takaa, sillä Venäjällä metsäpeurojen esiintymisalueen eteläraja on vetäytynyt jo Lieksaa pohjoisemmaksi.

Metsäpeurojen alamäkeen lienee useita syitä joista yksi ilmeisimmistä on samaan aikaan voimakkaasti lisääntymään lähteneet suurpetokannat. Ruunaan ainoastaan joitain kymmeniä käsittänyt osakanta oli aivan liian pieni selviytyäkseen ensinkään lisääntyneestä petojen saalistuspaineesta.

Suomen Metsästäjäliitto onkin vaatinut äänekkäästi petokantojen harventamista metsäpeuran suojelemiseksi. Vihreiden entinen kansanedustaja Erkki Pulliainen ehdotti jopa ilveksen hävittämistä Kainuusta kokonaan, jotta nähtäisiin minkälainen vaikutus sillä on peurakannan kokoon.

Opetushallituksen asettama työryhmä on laatinut luonnoksen erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinnon uusiksi perusteiksi. Olin mukana laatimassa luonnoksesta Suomen luonto- ja ohjelmapalveluyrittäjät ry:n lausuntoa, jossa esitämme yksiselitteisesti sen hylkäämistä. Eniten minua itseäni huolestuttaa luonnoksen näkymät erätaitojen ja luonnontuntemuksen jäämisestä vielä nykyistäkin pahemmin taka-alalle uusissa tutkintovaatimuksissa.

Omasta työkokemuksestani voin sanoa erä- ja luonto-oppaan ammattinimikettä käyttävään oppaaseen kohdistuvan asiakkaiden taholta - ja aivan oikeutetustikin - voimakkaita ennakko-odotuksia tämän erätaidoista ja luonnontuntemuksesta. Tämä jos mikä tulisi ottaa jo nyt ja entistä vahvemmin myös jatkossa huomioon ammattitutkintovaatimuksissa. Erälläkäynti on niin merkittävä käsite suomalaisessa kulttuurihistoriassa että sen tulee näkyä myös sanaa ammattinimikkeessään käyttävän oppaan tiedoissa ja taidoissa.

Työryhmän laatimassa luonnoksessa on uutta nykyiseen verrattuna kaikille pakollinen osio ja valtava määrä erilaisia mitä ihmeellisimpiä valinnaisia osioita. Erätaidot ja luonnontuntemus - jotka tulevat esille meidän ammattitutkintonimikkeessäkin - ovat kyllä kaikille pakollisia osioita mutta uhkaavat ilmiselvästi jäädä poikapuolen asemaan valinnaisten osioiden puristuksessa. Miten ihmeessä esimerkiksi “hyvinvointipalvelut luonnossa” liittyvät suoranaisesti erä- ja luonto-oppaan ammattitutkintoon? On aivan eri asia kuinka kukin sitten käyttää muualta saatua osaamistaan - kuten vaikkapa kokin taitoja - työssään luontomatkailualalla.

Erätaitojen väheksymisestä ja alasajosta työryhmän esityksessä on hyvä esimerkki se, ettei ammattitutkinnon suorittaneella erä- ja luonto-oppaalla tarvitsisi jatkossa olla välttämättä mitään omakohtaista kokemusta talvella ulkona yöpymisestä… Eihän asia näin voi olla!?! Väkisinkin jää mielikuva, että työryhmä yrittää saada runnottua saman ammattitutkintonimikkeen alle kaikki mahdolliset safarioppaat ja tempputontut. Ei kai lakanalenttistä peluuttavan ohjaajan tarvitse olla erä- ja luonto-opas, riittää kun kaveri on hyvä esiintymään ja saa ihmiset innostumaan.

Sen sijaan jokaisella luontoon - riippumatta liikkumismuodosta - asiakkaita retkelle vievällä oppaalla tulee olla hallussa niin erätaidot kuin luonnontuntemuskin. Tässä ei ole pelkästään kysymys siitä kuinka hyvin opas osaa viedä asiakkaita ja kertoa näille erilaisia asioita todellisesta elämästä, vaan kysymys on myös asiakkaiden turvallisuudesta. Poikkeustilanteessa oppaan tulee osata toimia ja pitää huolta asiakkaistaan kaikkina vuodenaikoina ja kaikissa sääolosuhteissa.

Ikävä kyllä tämä ei ole ollut yksiselitteistä tähänkään asti. Miten olisi voinut ollakaan jos alalla toimii kouluttajina ihmisiä jotka eivät erota toisistaan puna- ja metsäapilaa tai ovat itse yöpyneet ensimmäisen kerran talvella ulkona toimiessaan tuleville erä- ja luonto-oppaille kouluttajina. Tällaisiakin esimerkkejä löytyy. Eli pitäisiköhän keskittyä nyt ja varsinkin jatkossa ihan perustaitoihin ja tietoihin, jotka liittyvät yksinomaan sanoihin “erä” ja “luonto” ja odottaa näiltä osin laadukasta osaamista alan koulutusta antavilta oppilaitoksilta ja jatkossa vielä nykyistä paremmin myös kaikilta meiltä ammattinimikettä käyttäviltä oppailta.

Espoon kaupunki riemuitsee Solvallaan rakennettavaa Nuuksion luontokeskusta luonnonsuojelun suursaavutuksena… !?! Miten ihmeessä monumentaalirakentaminen edistää luonnonsuojelua ja miten tähän on ylipäätään varaa, kun samaan aikaan kalliin rakennushankkeen kanssa Metsähallituksen luontopalveluista vastaavan yksikön toimintaa yritetään ajaa voimalla alas. 

Suomen kenties luonnonsuojeluvihamielisin hallitus aikoo leikata rajusti luontopalveluiden budjettirahoitusta. Mistä tämä olisi pois esimerkiksi Nuuksion kansallispuistossa? Rapistuvatko pitkospuut ja tulipaikat samaa tahtia tien varteen nousevan pömpöösin monumentin kanssa? Kenellä olisi riittävästi arvovaltaa puhaltaa peli poikki vielä tässä vaiheessa, kun se ei ole liian myöhäistä?

Nuuksion luontokeskusta mainostetaan näyteikkunana Suomen luontoon. Mutta mihin suuntaan Solvallan urheiluopiston yhteyteen rakennettavassa luontokeskuksessa luontoa aiotaan ihmetellä? Kun tulevan luontokeskuksen sijoituspaikkaa vertaa mihin tahansa olemassa olevaan Metsähallituksen luontokeskukseen, ei Solvallan välittömästä lähiympäristöstä löydy kovin erikoisia luonnonnähtävyyksiä. Urheiluopiston takapihalta lähtevillä pururadoilla ei ole Kuusamon Kiutakönkään kaltaista vetonaulaa.

Pääkaupunkiseudulta sanotaan puuttuvan luontokeskuksen, joka esittelisi Suomen - ja siinä sivussa vähän Nuuksionkin - luontoa ulkomaalaisille turisteille. Jos Solvallaan tulevalla luontokeskuksella on tarkoitus tavoittaa Helsingissä pistäytyvä risteilyturisti, ovat sen sijainnista päättäneet lyöneet päänsä pahasti Nuuksion mäntyyn. Kauppatorilta Nuuksioon aikova turisti tarvitsee alleen vuokra-auton, ellei ole valmis matkaamaan julkisilla hankalien kulkuyhteyksien päässä olevaan näyttelytilaan.

Näyttelytilasta Nuuksioon tulevasta luontokeskuksesta lopulta kuitenkin on kyse. Eikö olisi aivan sama katsoa multimediaesitystä Suomen luonnosta vuodenaikojen vaihtelussa Esplanadilla kuin Solvallassa? Ensimmäisessä vaihtoehdossa esitykset ainakin tavoittaisivat suuremman yleisön pienemmällä hiilijalanjäljellä. Metsähallituksellahan oli aikaisemmin palvelulupiste Helsingin ydinkeskustassa Pohjois-Espalla mutta se suljettiin kalliina ja tarpeettomana.

Samaan aikaan Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalvelut on käynnistänyt Löydä Nuuksio -hankkeen, jonka tavoitteena on parantaa Nuuksion kansallispuiston retkeilypalveluiden ja Nuuksioon rakennettavan uuden luontokeskuksen saavutettavuutta… ikävä kyllä kaikki tämä tarkoittanee jatkossa lisää autoteitä tai ainakin olemassa olevien leventämistä ja uusien entistä suurempien paikoitusalueiden rakentamista.

Kävijätutkimuksen mukaan 74 % ihmisistä tulee Nuuksioon omalla autolla. Luontokeskuksen valmistuttua autoilu mutkaisella ja kapealla Nuuksiontiellä lisääntyy entisestään ja valtateiden varsille tulevat opasteet tuovat alueelle myös entistä enemmän satunnaisia automatkailijoita, jotka jatkavat Solvallasta edelleen Haukkalammelle.

Toivottavasti Löydä Nuuksio -hankkeen puuhamiehet eivät suunnittele lisää maastoon merkittyjä reittejä Solvallan lähimaastoon. Tyhjänpanttina seisovilla pururadanpohjilla on tuhottu jo aivan tarpeeksi alueen luontoa. Tähän asti kävijät on ohjattu etupäässä Haukkalammen ja Kattilan suuntaan, luontokeskuksen tulo Solvallaan tuo ihmismassat kansallispuiston tähän asti varsin rauhallisena säilyneeseen syrjäosaan.

Nuuksion luontokeskuksella ei ole mitään tekemistä sen enempää luonnonsuojelun kuin kestävän kehityksenkään kanssa. Kansallispuistojen ensisijainen tarkoitus on alkuperäisen luonnon suojelu, ei ihmisten huvipuistona toimiminen. Kaiken maailman ihmisten viihdyttämiseen tarkoitettujen yläköysiratojen suunnittelun lomassa olisi hyvä muistaa meidän olevan luonnonsuojelualueilla ainoastaan vieraita.

Teeren joka keväinen soidin on mielestäni suomalaisen luonnon hienoimpia näytelmiä. Minulle retkistä tutulle soidinsuolle on tullut jo lähes kymmenen vuotta jatkunut perinne, jota en enää voi - tai edes halua - jättää väliin. Vaikka soitimen huippu osuukin etelärannikolla yleensä vasta vapun tietämille, en malta olla tekemättä ensimmäisiä vierailujani suolle jo maalis-huhtikuussa.

Yleensä palaan laavuineni ja naamioverkkoineni viimeistään vapun tienoilla rakkaaksi käyneen soidinsuoni laitaan. Tänä vuonna siirsin toista retkeäni viikolla eteenpäin tavanomaista myöhemmin edenneen kevään vuoksi. Vuosi takaperin koivuissa oli lehti jo ennen vappua mutta tänä keväänä puut ovat yhä edelleen alastomina. Näin kylmää kevättä en muista itse asiassa kokeneeni useampaan vuoteen.

Soidinkiihkoiset teerikukot eivät toki säistä paljoa piittaa vaan pulisevat yhtä lailla tyynessä kuin sateessa. Itsestäni olisi vain mukavampi kuunnella kevään ääniä ennemmin kuulaana ja kirkkaana kevätaamuna kuin vesi- tai räntäsateessa nyhjöttäen. Useimmat linnutkin sitäpaitsi intoutuvat laulamaan todenteolla vasta auringon kunnolla paistaessa ja lämmittäessä.

Kiihkeästä odotuksesta huolimatta patikoin äitienpäiväviikonloppuna soidinsuolle kaikkea muuta kuin täynnä iloista odotusta. Edellinen vierailuni oli saanut minut todenteolla huolestumaan teeren tulevaisuudesta. Käytyäni paikalla aikaisemmin huhtikuussa ei suolla pulissut kuin yksi ainoa teerikukko. Linnut ovat vähentyneet vuosi vuodelta mutta nyt teeren tilanne näyttää jo tosi huonolta!!

Mielestäni on todella huolestuttavaa etteivät teeret näytä säilyvän edes Nuuksion kansallispuiston kaltaisella kohtuullisen isolla suojelualueella. Vielä toistakymmentä vuotta sitten teerien iloinen pulina raikui Nuuksion metsissä yhtämittaisena konserttina. Tänä päivänä yksittäiset kukot siellä täällä ilmoittavat läsnäolostaan todennäköisesti yhtä harvalukuiselle joukolle kanoja. Isoja joukkoturnajaisia ei ole ollut enää vuosiin.

Teeren ahdinkoon on monia eri syitä joihin kaikkiin me ihmiset olemme kuitenkin enemmän tai vähemmän syyllisiä. Parina viime vuonna alkukesä on ollut kylmä juuri sinä kriittisenä hetkenä kun vastakuoriutuneet poikaset ovat hyönteisravinnon varassa. Ilmaston lämmetessä kanat ovat aloittaneet pesinnän aiempaa varhemmin, jolloin poikaset ovat alttiimpia nälkäkuolemaan alkukesän oikukkaissa säissä.

Nuuksiossa taas vierailee vuosi vuodelta enemmän ja enemmän ihmisiä. Monilta on ikävä kyllä päässyt myös unohtumaan kansallispuistojen perimmäinen tarkoitus; ne kun ovat ensisijaisesti tarkoitettu alkuperäisen luonnon suojelemiseksi ja vasta toissijaisesti ihmisen virkistykseksi. Ajoittain Nuuksio muistuttaa enemmän ihmisille tarkoitettua huvipuistoa kuin luonnolle omistettua suojelualuetta.

Jossain vaiheessa metsähallitus jopa suunnitteli maastoon merkittyä polkua entisen soidinsuon ympäri. En tiedä miten suunnitelman on käynyt mutta ei se toteutuessaan ainakaan toisi teeristä hiljenneelle suolle lintuja takaisin. Toisaalla erään tärkeän soidinsuon laidalle jotkut ovat merkinneet ilman lupaa polun kahden järven välille. Tämä ilmeisen suunnistustaidoton taho on iskenyt kirveellä pilkatkin männynkylkiin.

Nyt jos koskaan harvinaiseksi käyneen linnun soisi saavan metsästäjiltä hieman apua. Syksyn jahdeista tulisi pidättäytyä niin kauan kun kannat ovat näin alamaissa. En ole koskaan aikaisemmin osallistunut oman riistanhoitoyhdistykseni yleisiin kokouksiin, joissa päätetään muun muassa alueellisista metsästysrajoituksista. Tänä vuonna en voi olla enää menemättä paikalle antamaan ääntäni rauhoituksen puolesta.